Yleisöluennot

Jos täst viel paranoo ni pilal männöö - kirjallisuuden karjalaisnaisia 21.9.2005 klo 18

Studia generalia -luentosarja 2005 ”Karjalainen nainen”
21.9.2005 Jos täst viel paranoo ni pilal männöö – kirjallisuuden karjalaisnaisia
Kirjallisuuskriitikko Kaisa Neimala

Kaisa neimala, esittely
Olen asunut suurimman osan elämästäni Imatralla ja opettanut äidinkieltä ensin Vuoksenniskan yhteiskoulussa ja sitten lukiossa ja peruskoulussa yhteensä 35 vuotta. Nuoret karjalaisnaiset ehtivät tulla tutuiksi, jos miehetkin.

Opettajan työni ohella olen luennoinut kirjallisuudesta, kielestä ja koulusta sekä kirjoittanut artikkeleita, kolumneja ja kirjallisuuskritiikkiä eri julkaisuihin. Jäätyäni seitsemän vuotta sitten eläkkeelle olen saattanut sekä lukea että kirjoittaa entistä enemmän; nykyään arvostelujani julkaisevat Etelä-Saimaa, Opettaja, Suomen Kuvalehti ja Parnasso. Kun minulta nyt puuttuvat puhetta kuuntelevat koululuokat, tyydytän selittämistarvettani luennoimalla ympäri maata tuoreesta kirjallisuudesta – karjalaisnainenhan on sitä mieltä että puhuminen on hauskaa.

Jos täst viel paranoo ni pilal männöö (yhteenveto)
Kun on vuosikymmenet karjalaisnaisten keskellä ja itsekin sellainen, ei heti erota millainen on. Helpompi on sanoa, millainen karjalainen nainen ei ole. Karjalainen nainen ei kiellä eikä kieltäydy kommentoimasta. Hänellä on mielipide ja hän heläyttää tai höläyttää sen empimättä. Hän kehuu, häntä saa kehua. Karjalainen nainen on tottunut sekä puhumaan että kuuntelemaan. Karjalaisella naisella ei ole loukattavaa ylpeyttä. Hän ei kosta loukkauksia tai vähättelyä, ei edes usko loukkaajan olleen tosissaan: ”Hää erehty.”

Z. Topeliuksen Maamme kirjan karjalaiset tiedetään Suomen kansan päivänpuoleksi, ihanammiksi kuin karkeat hämäläiset. Häme lyö kirjallisuudessa takaisin. Hämäläisen evakkonovellin Kettuska-raasu on osaamaton, moraaliton ja järjetön. Pohjalaisromaani näyttää samantapaisen valehtelevan höselökarjalaisen evakkona, mutta suhtautuu häneen armeliaammin.

Toisaalta karjalaiset osaavat itse kohottaa itsensä muiden suomalaisten yläpuolelle; Unto Seppäsen karjalaisperhe erottuu väentungoksessa heti muista ”rehellisyydessään ja rauhallisuudessaan”.

Enin osa karjalaiskirjallisuudesta ei suinkaan ole ”myö vastaan muut” -kerrontaa. Olipa kirjan karjalainen karjalaisen tai vierasheimoisen kuvaama, hän on pikemmin yksilö kuin jonkin ennalta lyödyn Karjala-leiman kantaja. Vasta luennon valmistuttua huomaan, että siteeraan kahtakymmentä kirjaa enkä kertaakaan ole osunut sanoihin karjalanpiirakka tai karjalanpaisti! Kyllähän meidän ainut leimamme on kieli; siksi tästä puuttuvat pohjoiskarjalaisen Eeva Tikan runsaat hienot naishahmot, joiden hän antaa puhua enimmäkseen niin yleissuomea, ettei heidän kotimaakuntaansa tule juuri ajatelleeksi.

Leimamme on kieli ja kielen käyttö. Karjalaisnainen puhuu paljon ja heti, on hetipuheinen, pajattaa iloisesti ja kiukkuisesti. Esimerkkejä on loputtomiin, Sirkka Laineella, Eeva Kilvellä, Laila Hietamiehellä, Heikki Turusella, Heikki Hietamiehellä, Matti Pulkkisella, ja niinkin ei-karjalaisilla kirjailijoilla kuin Pirkko Saisiolla, Anja Snellmanilla, Tuula-Liina Variksella.

Kirjallisuuden karjalainen nainen ei ole loppumattoman onnellinen ja viimeiseen hengenvetoon hauska; uusimmassa kirjallisuudessa on sekä väkivaltaisia että veteliksi alkoholisoituneita heimolaisiamme. Mutta kyllä hänet karjalaiseksi tuntee. Matti Yrjänä Joensuun rikosromaanin Helsinkiin ajautunut ja hämmentävästi raskaaksi päätynyt tyttö puhuu niin tutusti, että olen tietävinäni millä luokalla hän aikoinaan koulussa oli ja kenen takana istui. Sympaattinen, optimistinen, positiivinen karjalaisnainen: ”Kyl mie ossaan pimmeessäki… Kyl mie aina jotenki selviin…”

Kirjat, joista tulee puhe:
Kaisu Lahikainen, Silviisii. Eteläkarjalaisen murteen sanakirja. WSOY 2004

Z. Topelius, Maamme kirja. 43. painos. WSOY 1940.

Oiva Paloheimo, Tuonen virran tällä puolen. Novelleja. WSOY 1948.

Sisko Istanmäki, Niin paljon parempi mies. Romaani. Kirjayhtymä 1991.

Unto Seppänen, Evakko. Romaani. Otava 1954.

Unto Seppänen, Miten kukin jakaa ihmiset. Myllytuvan tarinoita 1945. Teemana tänään: meidän tarinat. WSOY 1977.

Lassi Sinkkonen, Solveigin laulu. Romaani. WSOY 1970.

Pentti Saarikoski, Tiarnia-sarja ja muut Ruotsin kauden runot. Otava 1996. (”Äidin kuoltua” alkujaan Suomen Kuvalehdessä 2/1979.)

Sirkka Laine, Kohtaamiset ja erot. Novelleja. Otava 1989.

Tuula-Liina Varis, Maan päällä paikka yksi on. Romaani. WSOY 1999.

Pirkko Saisio, Elämänmeno. Romaani. Kirjayhtymä 1975.

Anja Snellman – Ulla Jokisalo, Side. Romaani & kuvateos. WSOY 1998.

Eeva Kilpi, Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta. WSOY 2001.

Laila Hietamies, Syksyksi kotiin. Romaani. Otava 2001.

Outi Alm, Veden viiltämä. Romaani. Gummerus 2004.

Mervi Pakkanen, Kanootti. Romaani. Karisto 2001.

Heikki Turunen, Jumalan piika. Romaani. WSOY 2002.

Heikki Hietamies, Sotapoika. Romaani. Otava 1986.

Matti Pulkkinen, Ja pesäpuu itki. Romaani. Gummerus 1977.

Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pyromaani. Rikosromaani. Otava 1978.


<-- Takaisin Yleisöluennot

Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto
PL 20, 53851 Lappeenranta, puh. (05) 621 7002, (05) 621 7001, sähköposti: etela-karjala-instituutti@lut.fi

Copyright © Etelä-Karjala-instituutti 2004 - Kaikki oikeudet pidätetään. Viimeksi päivitetty: 14.12.2006 10:33