Valtionyhtiö Outokumpu Oy:n kuparitehdas käynnistettiin tammikuun 1. päivänä vuonna 1936 Imatralla, Kyyrönkosken kohdalla. Se oli tuolloin laskennallisella 12 000 tonnin vuotuisella tuotannollaan Euroopan kolmanneksi suurin kuparitehdas. Tehtaan yhdeksän MW:n tehoinen sähkövastusuuni oli aikoinaan maailman suurin metallurginen sähköuuni, ja se perustui aikansa uusimpaan kansainväliseen teknologiaan. Tehdas varmisti Outokumpu Oy:n etenemisen raaka-ainetoimittajasta valmiin kuparin tuottajaksi. Hanke oli myös kansallisesti tärkeä askel eteenpäin teknologisen osaamisen ja perusteollisuuden tuotannon jalostusarvon nostamisessa.

Outokumpu Oy:n johtaja, vuorineuvos Eero Mäkinen, oli pohtinut kuparitehtaan perustamista jo 1920-luvulta lähtien. Hän halusi nostaa Outokummussa louhittavan ja rikastettavan kuparimalmin jalostusastetta, ja niinpä yhtiö seuloikin Itä-Suomesta sopivia tehdaspaikkakuntia. Outokumpu Oy korosti taloudellisia laskelmia tehtaan sijoituspaikan valinnassa, ja ehdotti tehtaan rakentamista Imatralle. Imatralla tehdas voitiin kytkeä suoraan Imatran Voiman voimalaitoksen generaattoriin. Lisäksi rautatieyhteys Outokummusta Imatralle vahvisti halpaan sähköön perustuvia laskelmia.

Outokumpu Oy aloitti tehtaan konkreettisen suunnittelutyön vuonna 1929. Tasapainoilu Suomen puolustus-strategian ja yhtiön taloudellisten näkökohtien välillä leimasi hankkeen valmistelua. Imatra oli lähellä Neuvostoliittoa, mutta toisaalta Vuoksen jokilaakso oli kuljetus- ja energiataloudellisesti ylivoimaisesti edullisin kohde. Lisäksi paikallinen sulfiittisellu- ja paperiteollisuus muodosti merkittävän asiakaskunnan kuparitehtaan suunnitellulle sivutuotteelle, rikkikiisulle.

Lopulta Outokumpu Oy osti 23 hehtaarin maa-alueen vuonna 1934 Vuoksenjoen ja Imatra - Enso -rautatien välistä. Mittavat rakennustyöt aloitettiin samana vuonna. Kuparisulatto ja rikkidioksiditehdas valmistuivat joulukuussa 1935. Tehdasalueella sijaitsi myös konttori-, laboratorio- ja varastorakennuksia. Lisäksi alueelle pystytettiin noin 30 asuntolarakennusta työväkeä varten. Teollisuuskombinaatin rakennuskustannukset olivat tuolloin kokonaisuudessaan 51 miljoonaa markkaa.

Uudenlaisen rikkidioksiditehtaan perustaminen oli uhkayritys, sillä sen edellyttämää teknologista osaamista ja kokemusta ei ollut Suomessa. Huolellisen suunnittelun jälkeen rikkidioksiditehdas kuitenkin rakennutettiin, ja valmistuessaan siitä tuli maailman suurin.

Moderni rikkidioksiditehdas vahvisti kuparitehtaan asemaa Vuoksen jokilaakson teollisuuskeskittymässä ja edusti myös tärkeää virstanpylvästä koko suomalaisen teknologian historiassa. Kuparitehdas vähensi myös riippuvuutta ulkomaisesta osaamisesta sekä raaka-aineista ja käänsi taantumassa olleen suomalaisen raudanvalmistuksen uuteen nousuun.

Vaikeutuva poliittinen tilanne muutti kuitenkin nopeasti asioita. Tehtaan puolustus-strateginen heikkous alkoi näkyä, kun neuvostoarmeija pommitti tehdasta. Rikkidioksiditehdas kärsi pommituksissa pahimmat vauriot. Koko tehtaan toiminta keskeytettiin, mutta kun uusia pommituksia ei kuulunut, käynnistettiin tehdas uudelleen. Tuotanto jatkui tehtaalla tiiviinä, ja lisättiinpä tuotantoon jopa strategisesti tärkeitä sivuprosesseja, kuten nikkelin valmistusta sotatarviketeollisuutta varten.

Sotilaallisen tilanteen pahentuessa kesällä 1944 alkoi Imatran seutuun kohdistua kovia paineita. Tämän seurauksena kuparisulatto päätettiin siirtää kokonaisuudessaan Länsi-Suomeen. Tehdas koottiin uudelleen Harjavallassa, Kokemäenjokilaaksossa. Se oli ainoa paikka Länsi-Suomessa, missä tehdas pystyttiin kytkemään Imatran tavoin suoraan voimalan generaattoriin.

Samalla kun tehdasta purettiin Imatralla yötä päivää, koottiin sitä kasaan uudessa sijaintipaikassa, missä se käynnistyi alkuvuodesta 1945. Käytännössä tehdas siirrettiin Harjavaltaan kokonaisuudessaan, niin että jopa osa vesijohtoputkista kaivettiin maasta. Enso-Gutzeit otti myöhemmin kuparitehtaan hylätyt tilat käyttöönsä Imatralla ja sijoitti tiloihin kemiallisen tehtaan.