Käynnistyessään maaliskuussa 1937 Rouhialan voimala oli Suomen toiseksi suurin vesivoimalaitos. Se oli teholtaan 2/3 Imatran voimalan suunnitellusta tehosta. Suomalaisista voimalaa oli perustamassa Tornator Oy:n toimitusjohtaja Eugen Wolff, joka oli hankkinut vuonna 1918 voimalan rakentamisen mahdollistavan koskiosuuden. Wolff suunnitteli toimittavansa sähköä Pietariin, jonka energiankysyntä oli jatkuvassa kasvussa.

Wolff aikoi toimittaa Pietariin niin paljon Rouhialan vesisähkövoimaa, että se korvaisi Pietarin lähistölle suunnitellun lämpövoimalan laajentamisen. Suunnitelma kariutui kuitenkin siihen, että Suomen valtio piti hanketta haitallisena valtionyhtiöiden voimalaitossuunnitelmille. Myös käytännön laskelmat osoittivat, että Wolffin kontrolloima koskiosuus oli yksinään liian pieni mahdollistamaan taloudellisesti kannattavaa voimalaa. Niinpä Wolff yritti korottaa voimalaitoksen putouskorkeutta hankkiutumalla yhteistyöhön Rouhialan yläpuolisten koskien, Vallinkosken ja Räikkölänkosken, omistajien kanssa.

Wolffin suunnitelmat törmäsivät nopeasti valtion vastustukseen. Valtionyhtiö Imatran Voima Oy:n silloinen toimitusjohtaja Hugo Malmi ja koskirakennustoimikunnan jäsenet suhtautuivat penseästi Wolffin yksityiseen voimalaitoshankkeeseen, sillä he suosivat suunnitelmaa, jonka mukaan ainoastaan valtionyhtiöt saivat hyödyntää Ylä-Vuoksen koskia.

Vuonna 1932 Wolff tarjosi lopulta koskiosuuttaan Imatran Voimalle. IVO esitti maksavansa koskiosuudesta puolet Wolffin pyytämästä 16 miljoonasta markasta. Neuvottelujen pitkittyessä osuutta tarjottiin usealle muullekin taholle, kunnes Kymenlaakson teollisuusyritykset päättivät ennakoida tulevia energiatarpeitaan hankkimalla Rouhialan koskiosuuden. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy (Tampella), Yhtyneet Paperitehtaat, A. Ahlström Oy, Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiö ja Kymin Osakeyhtiö perustivat O.Y. Rouhiala A.B. -nimisen yhtiön, joka osti Ollikkalan kosken pääosat sekä Rouhialankosken. Yhtiö pyrki hankkimaan lisää voimaa Kymenlaakson voimakkaasti kehittyvälle teollisuuskeskittymälle.

Valtion koskivoimatoimikunta suhtautui viimein myönteisesti voimalaitoksen rakentamista koskevaan hakemukseen, jossa Vallinkoski, Räikkölänkoski ja Rouhiala yhdistettiin putouskorkeuden lisäämiseksi. Rouhialan yläpuoliset kosket omistanut Enso-Gutzeit ryhtyi ajamaan voimakkaimmin uuden voimalan rakentamista, ja Rouhialan voimalaitos sijoitettiin Rouhialankoskesta alavirtaan sijaitsevaan Korvankoskeen. Rakennustyöt kestivät kolme ja puoli vuotta ja voimalan rakennuskustannukset olivat 165 miljoonaa silloista markkaa. Voimalaitoksen laskennallinen 100 megawatin tuotto jaettiin voimalan omistussuhteiden kesken. Sähkönsiirtoa varten perustettiin vuonna 1935 Rouhialan Voimansiirto Oy. Rouhialan voimalaitoksen valmistumisen jälkeen Vuoksen vesivoima oli käytännössä rakennettu loppuun.

Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto vaati vesivoimaloiden ja niiden rakentamiseen soveltuvien alueiden luovuttamista, ja rauhanehtojen velvoittamana Rouhialan voimala sekä suuri osa länteen johtanutta yksityistä voimansiirtolinjaa siirtyivät Neuvostoliiton hallintaan. Venäläiset integroivat Rouhialan voimalaitoksen välittömästi Leningradin energiahuoltojärjestelmään. Sodan tuhoama Rouhialan voimala korjattiin suomalaisten toimesta uudelleen vielä jatkosodan aikana, mutta sodan päätyttyä se jäi Neuvostoliitolle.