Suomen senaatille jätettiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina lukuisia anomuksia Vuoksen koskien hyödyntämisestä. Mahdollinen ulkomainen omistus koettiin kuitenkin uhkaksi, ja senaatti tyrmäsi useita voimalaitosten rakentamisilmoituksia lähinnä muodollisin perustein.

Joulukuussa 1913 senaatille jätettiin hakemus niin kutsutusta Kuurmanpohjan suunnitelmasta. Suunnitelmassa esitettiin, että Jääsken pitäjän Kuurmanpohjan kylään rakennettaisiin peräti 64 metrin putousta hyödyntävä suurvoimala, jonne ohjattaisiin vedet kanavia pitkin. Suunnitelman laatijana oli saksalainen insinööritoimisto Münchenistä.

Kuurmanpohjan suunnitelma oli perustellusti laadittu, ja se sisälsi tarkkoja laskelmia. Rakentaminen suunniteltiin aloitettavaksi huhtikuussa 1914. Voimalaitos oli suunniteltu teholtaan maailman suurimmaksi. Suurvoimalan rakentamista perusteltiin sähkön kulutuksen lisääntymisellä Pietarin ja Viipurin alueilla.

Hanke sai aikaan suurta vastustusta ja mittavan keskustelun suomalaisessa lehdistössä. Vastustajat epäilivät hankkeen kannattavuutta ja pitivät valtiolle luvattua 1,5 miljoonan markan kompensaatiota liian pienenä korvauksena luonnon voimakkaasta muokkaamisesta. Lisäksi suunnitelman katsottiin rikkovan lakia rantojen hyödyntämisoikeuksista. Kuurmanpohjan suunnitelma oli myös poliittisesti arkaluontoinen, sillä se olisi jättänyt Vuoksen kokonaan ulkomaiseen omistukseen.

Kuurmanpohjan suunnitelman käsittelyn yhteydessä senaatti asetti valtionkomitean valvomaan kansallisia etuja Vuoksen koskien osalta. Selvitystyö Vuoksen vesivoiman hyödyntämisestä pääsi näin ollen vauhtiin. Kuurmanpohjan suurvoimalahakemukselle ei myönnetty lupaa, sillä suunnitelmassa esitettyjä arvioita sähkönkulutuksen kasvusta pidettiin aivan liian suurina.